Pikkusen vaan kuulumisia loputtomalle kannattajajoukolle. Voi kait sannoo että uuteen nousuun. Viime kisasta eli puolimatkasta on kolmisen viikkoa kulunu, ensimmäinen oli tietysti melkosen kevyt , toinen määrän puolesta jo kohtalainen mutta kovin kovia harjotuksia en tehnyt. Kolmas eli viime viikko alkoi neljän päivän levolla pienen flunssan takia mutta viikonloppuna tuli taas päästyä asiaan tai ainakin sen viereen, eli sillä samalla vuorella kävin taas pyorähtämässä missä olin pari viikkoa aikasemmin jo poikennu kahtelemassa (no vähän enemmänkin).
Tällä kertaa olin matkassa paikallisen mutta venäjää(kin) haastelevan triathlonistin ja sen partnerin kanssa ja ei mitään inkkariopasta jaksettu raahata mukana enää kun itseni jo ekspertiksi toki lajittelin eikä oltas kyllä kovin oiseen aikaan viitsitty mäkeen kiivetäkkään toisena päivänä.
Mutta lyhyt tarina lyhyenä, eli seitsemän aikoihin alotettiin ja huipulle eli 6088 metriin saavuin kello 1.30.
Olin viimestä kahtakymmentä metriä kapuamassa niin joku heppu huuteli huipulta ja otti kuvia meikäläisestä. Ja huipulla lisää. Oli sitten bolivialaisen hesarin viikonloppuliitteen porukkaa ja lupas että kuvat tulee lehteen! Ihan mukavaa : )
Ihan eri juttu kiivetä valoisaan aikaan ja auringon lämmittäessä kun keskellä yotä pimeessä, kylmässä ja lumisateessa! Viimeiset 100 vertikaalista metriä oli kyllä aikas hermoa raastavia, siinä vaiheessa olin jo yksikseen eli ilman kanssakiipeilijoiden teoreettista turvaa ja köyttä. Useiden satojen metrien pituinen jyrkkä lumi/jääharjanne jonka toisella puolella on koko maan vaikein ja korkein (1km) seinämä, ja toisellakin puolen aika kiva pudotus. Yhdessä vaiheessa ainoa vaihtoehto noin 10m matkalla oli istua siihen harjalle toinen jalka toiselle puolen ja toinen toiselle ja hinautua eteenpäin. Kokonaisuutena ei tuntunut läheskään yhtä vaikealta nousta samaan korkeuteen kuin viime kerralla, mutta siitä eteenpäin oli riskit oli aika isot ja huolellisesti oli mentävä.
Kohtuu rankka päivä, noin 12 tuntia kun illalla laskeuduttiin takaisin 4800 metriin asti jalkaisin. Tehokasta harjottelusykettä tuli 5h20min eli hyvä pitkä harjoitus.
Saa nähdä josko vielä kiipeilisi mutta nyt olis hyvä palata ainakin kohtalaisen normaaliin harjotusrytmiin. Loppuvuoden kisat ei ihan taida olla selvillä muuten kun olen jo ilmoittautunut 21.10 puolimatkan kisaan Teksasissa. Ei sitä kovin paljon enempää oikeastaan tarviikkaan niin jo on kausi pulkassa. Toivottavasti sinne asti päästään ehjänä ja hyvässä kunnossa.
Lately I have been getting back to basic training without many hard workouts. In the spring I signed up for the half distance triathlon in Tyler, Texas which is toward the end of October. Hopefully I will be able to put in the required training, maybe a race or a few.
Last week I was slightly sick and didn't do any training until Friday, and then on Saturday I went back to Huayna Potosi mountain to get to the summit at 19 974 feet. This time with a local triathlete and his girfriend. It turned out to be an amazing sunny day on the mountain. We started really, really late barely before 7am but that was part of the plan: to climb in the daylight and sun when it is warm. After 25 minutes I hid my winter jacket in a rocky spot by the snow because I was already getting hot! The whole day it was pleasantly warm wearing my semi-winter gear.
I have to say that monsters live in the dark. This time, in the warm daylight, everything felt and looked quite easy until the final ridge. Also last time I was quite not recovered from the half iron I had done the weekend before but now my legs felt fresh. My buddies did well climbing, but the tricky ridge I was by myself and it was quite tough and nerve breaking at times. Finally, after about 40 minutes of slow going I was crawling to the summit while a photographer from a national newspaper's weekend edition was taking pictures of me! He promised they'd publish them in 2 weeks as a part of their story about the climb...lucky, huh?
It was a long day with 5 hours 20 minutes at good training heart rates. Climbing at high altitudes is a great form of basic cardio exercise and very tiring in the end. There is no easy way getting to a summit that high!
tiistai 24. heinäkuuta 2012
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Viimeinkin vuorikiipeilyä! Yhteensä reilut 10 kuukautta olin jo viettänyt Boliviassa ennen kun ehdin kokeilemaan vähän vuorikiipeilyä. Erityisesti juuri täällä La Pazissa on varsinainen ns. andinismon keskus ja Cordillera Real- vuorijono kulkee kaupungin pohjoispuolelta. Yli 6000 metrin korkusia huippuja löytyy Boliviasta varmaan tusinan verran ainaski ja korkein, Sajama on noin 6550m. Kun käväsee keskustassa, ja varsinkin kun maaseudulla ajelee pyörällä, on aina lumihuippuisia vuoria näkyvissä. Paras aika kiipeilylle on touko- syyskuu jolloin sää on lähes aina aurinkoinen ja öisin kylmä.
Siispä vaimon kannssa otettiin osaa kaksipäiväiseen "retkikuntaan" Huayna Potosi vuorelle jonka korkeus on 6088 metriä ja joka on suosituin vuori ensikertalaisille vain 1,5 tuntia autolla La Pazin keskustasta vuoren juurelle. Mainosten mukaan helppo juttu kiivetä!
No olihan se totuus vähän toinen. Jo korkeimpaan leiriin (5130m) nousu oli aika haastava jyrkkyyden, kivikon ja korkeuden takia plus reppu oli aikas painava kun oli vielä noin 1,5 henkilön tavarat kuletettavana. Pysyvän lumen raja on just tuolla 5130 metrissä. Ekana päivänä oli mentävä nukkumaan noin klo 6.30 koskapa herätys olis keskiyöllä. Ehkä puoli tuntia tuli nukuttua ja lopulta yöllä kello 1.35 lähettiin talsimaan jyrkkää rinnettä ylös otsalamppujen valossa ja lumisateessa jota kestikin varmaan kuus tuntia. Eli oikeestaan oli huono tuuri sään suhteen kun normaalisti olis tähtitaivas ja aamulla pilvetön taivas. Ja ei ollut helppoa se talsiminen kun oli niin jyrkät rinteet ja kapeat reitit monin paikoin. Aika riskaabelia oli kyllä se kiipeily kun oli vaikka mitä esteitä ja vaaranpaikkoja ja reikiä jäässä. Ensimmäinen tunti meni mukavasti mutta sitten alkoi tulla kylmä ja lumisade plus tuuli ei oloa parantanut. Talsittiin, ja ennen kuutta päästiin noin 6000 metriin viimeisen kapean, jyrkän ja jäisen jyrkänteen juurelle. Oli vielä pilkkopimeää: aurinko nousee siinä 6.30 aikoihin ja pilvisellä ilmalla hämärää on pitempään. Eksperttien mukaan lämpötila oli noin -15 ja tuuli puhalteli joten molemmilla oli kylmä eikä oikein huvittanu pimeässä ruveta kiipeämään reitin vaativinta osuutta. Tavotteenahan periatteessa oli saapua 6000 metriin auringon noustessa mutta oliko sitten oppaitten innookkuutta lähtä niin aikaseen ja edetä reippaasti kun saavuttiin niin aikaiseen pimeässä. Ei myöskään pystytty jäämään sinne palelemaan puoleksi tunniksi odottamaan auringon nousua joten lähettiin alaspäin vaikka sekään pimeässä niin mukavaa ollut vaikka otsalamput olikin.
Eli noin 6000 metrissä tuli käytyä. Rannekellon korkeusmittari mittaa korkeutta ilmanpaineesta ja ei aina ole täysin luotettava ainakaan epävakaassa säässä, kuten lumisateessa ja sumussa. Nyt se näytti 5975 metriä korkeimmillaan. Rankkaa oli kyllä ja tehokasta liikunta- aikaa tuli 5 tuntia keskisykkeellä 124 ja voimavaikutusta tuli reilusti. Täytyy vain ihmetellä miten vaimo pysty helposti vaikka ei säännollisesti kuntoilekkaan!
Finally some mountain climbing! In total I have spent more than 10 months in Bolivia and its capital La Paz, which is a hub for mountain climbing since a mountain range called Cordillera Real strethces right there past the northern side of the city with numerous peaks over 19 000ft. There are some snow capped peaks visible from La Paz and particularly from its "twin" city, El Alto, so ofcourse they fascinate people, including me. The best time for climbing is May- September when the weather is usually clear and in the night cold.
Me and my wife decided to take part in a two-day trip with some other people to a mountain called Huayna Potosi, which is 19 974 feet tall and the most popular mountain in Bolivia for beginners. In North America there is only mountain that has an elevation greater than that of Huayna's, in Europe there are none. The mountain is only 1,5 hours from La Paz and it is always advertised as a very easy climb but I have to say it is actually very difficult!
Even getting to the high camp at 16 800ft was tough due to the steep and rocky way and the altitude, plus the stuff I had to carry. The high camp is where the permanent snow begins. We had to go to sleep at 6.30 because we'd have to wake up at midnight. I slept maybe for 30 minutes and eventually we started walking up the steep hills at 1.35am in the darkness and snowfall that lasted about 6 hours. So we had little bit of bad luck with the weather as it was not clear. Most of the climb was very steep and slow. Also it was way more risky than I had thought and there were several dangerous sections and a lot of icy surface. The first hour went quite nicely but after that I got cold and the snowfall and wind didn't help. Before 6am we reached about 19 650 ft. We were supposed to be there after 6.30 at sunrise but I guess the guides were too eager to wake up early and climb fast. Therefore it was still dark and we were looking at the last part of the climb: an icy, steep and narrow ridge to the top. We didn't really want to climb this section in the darkness, but waiting for 30 minutes was not an option either because we were freezing. We were told the temperature was about 5f. We decided to go back down even though it was not fun in the darkness. We did not go to the summit but still reached a very nice altitude! In my opinion it was really hard and I got 5 hours of effective training at good heart rates and plenty of light strength work. I am extremely impressed about how well my wife did on the mountain. I was struggling but she kept up with almost no problems!
Siispä vaimon kannssa otettiin osaa kaksipäiväiseen "retkikuntaan" Huayna Potosi vuorelle jonka korkeus on 6088 metriä ja joka on suosituin vuori ensikertalaisille vain 1,5 tuntia autolla La Pazin keskustasta vuoren juurelle. Mainosten mukaan helppo juttu kiivetä!
No olihan se totuus vähän toinen. Jo korkeimpaan leiriin (5130m) nousu oli aika haastava jyrkkyyden, kivikon ja korkeuden takia plus reppu oli aikas painava kun oli vielä noin 1,5 henkilön tavarat kuletettavana. Pysyvän lumen raja on just tuolla 5130 metrissä. Ekana päivänä oli mentävä nukkumaan noin klo 6.30 koskapa herätys olis keskiyöllä. Ehkä puoli tuntia tuli nukuttua ja lopulta yöllä kello 1.35 lähettiin talsimaan jyrkkää rinnettä ylös otsalamppujen valossa ja lumisateessa jota kestikin varmaan kuus tuntia. Eli oikeestaan oli huono tuuri sään suhteen kun normaalisti olis tähtitaivas ja aamulla pilvetön taivas. Ja ei ollut helppoa se talsiminen kun oli niin jyrkät rinteet ja kapeat reitit monin paikoin. Aika riskaabelia oli kyllä se kiipeily kun oli vaikka mitä esteitä ja vaaranpaikkoja ja reikiä jäässä. Ensimmäinen tunti meni mukavasti mutta sitten alkoi tulla kylmä ja lumisade plus tuuli ei oloa parantanut. Talsittiin, ja ennen kuutta päästiin noin 6000 metriin viimeisen kapean, jyrkän ja jäisen jyrkänteen juurelle. Oli vielä pilkkopimeää: aurinko nousee siinä 6.30 aikoihin ja pilvisellä ilmalla hämärää on pitempään. Eksperttien mukaan lämpötila oli noin -15 ja tuuli puhalteli joten molemmilla oli kylmä eikä oikein huvittanu pimeässä ruveta kiipeämään reitin vaativinta osuutta. Tavotteenahan periatteessa oli saapua 6000 metriin auringon noustessa mutta oliko sitten oppaitten innookkuutta lähtä niin aikaseen ja edetä reippaasti kun saavuttiin niin aikaiseen pimeässä. Ei myöskään pystytty jäämään sinne palelemaan puoleksi tunniksi odottamaan auringon nousua joten lähettiin alaspäin vaikka sekään pimeässä niin mukavaa ollut vaikka otsalamput olikin.
Eli noin 6000 metrissä tuli käytyä. Rannekellon korkeusmittari mittaa korkeutta ilmanpaineesta ja ei aina ole täysin luotettava ainakaan epävakaassa säässä, kuten lumisateessa ja sumussa. Nyt se näytti 5975 metriä korkeimmillaan. Rankkaa oli kyllä ja tehokasta liikunta- aikaa tuli 5 tuntia keskisykkeellä 124 ja voimavaikutusta tuli reilusti. Täytyy vain ihmetellä miten vaimo pysty helposti vaikka ei säännollisesti kuntoilekkaan!
Finally some mountain climbing! In total I have spent more than 10 months in Bolivia and its capital La Paz, which is a hub for mountain climbing since a mountain range called Cordillera Real strethces right there past the northern side of the city with numerous peaks over 19 000ft. There are some snow capped peaks visible from La Paz and particularly from its "twin" city, El Alto, so ofcourse they fascinate people, including me. The best time for climbing is May- September when the weather is usually clear and in the night cold.
Me and my wife decided to take part in a two-day trip with some other people to a mountain called Huayna Potosi, which is 19 974 feet tall and the most popular mountain in Bolivia for beginners. In North America there is only mountain that has an elevation greater than that of Huayna's, in Europe there are none. The mountain is only 1,5 hours from La Paz and it is always advertised as a very easy climb but I have to say it is actually very difficult!
Even getting to the high camp at 16 800ft was tough due to the steep and rocky way and the altitude, plus the stuff I had to carry. The high camp is where the permanent snow begins. We had to go to sleep at 6.30 because we'd have to wake up at midnight. I slept maybe for 30 minutes and eventually we started walking up the steep hills at 1.35am in the darkness and snowfall that lasted about 6 hours. So we had little bit of bad luck with the weather as it was not clear. Most of the climb was very steep and slow. Also it was way more risky than I had thought and there were several dangerous sections and a lot of icy surface. The first hour went quite nicely but after that I got cold and the snowfall and wind didn't help. Before 6am we reached about 19 650 ft. We were supposed to be there after 6.30 at sunrise but I guess the guides were too eager to wake up early and climb fast. Therefore it was still dark and we were looking at the last part of the climb: an icy, steep and narrow ridge to the top. We didn't really want to climb this section in the darkness, but waiting for 30 minutes was not an option either because we were freezing. We were told the temperature was about 5f. We decided to go back down even though it was not fun in the darkness. We did not go to the summit but still reached a very nice altitude! In my opinion it was really hard and I got 5 hours of effective training at good heart rates and plenty of light strength work. I am extremely impressed about how well my wife did on the mountain. I was struggling but she kept up with almost no problems!
tiistai 3. heinäkuuta 2012
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Kisailua puolimatkalla Chilessä
Eilen kisat, huomenna synttärit!
Päätin aika viime hetkillä lähtä mukaan Iquiquen puolimatkan kisaan pohjoisessa Chilessä tyynenmeren rannalla. Noin kaksi viikkoa ennen kisaa sairastuin, oli kuumetta yli 39 ja vatsatauti jonka takia neljään päivään en oikein mitään syonyt. Kuusi päivää meni harjottelematta ja sitten kun taas alotin, tuli paikat tosi kipeiks eikä ollut kamala hinku kilpailemaan. Kuitenkin, taisi olla kolme päivää ennen kisaa ilmoittauduin ja varasin lennot. Euroissa noin 155 ja pyörä kulki ilmaiseksi, joten oli urheilun kannalta parempi vaihtoehto kuin n. 14 tunnin bussimatka.
Tulin kisapaikalle vasta edeltävänä päivänä siinä ennen kuutta, ja budjettia "kohensin" majottumalla hostelliin 10 hengen huoneeseen. Hostelli oli mukavasti 100m rannalta ja 500m starttipaikalta- hyvin sain nukuttua, tyypillisesti kisaa edeltäväksi yöksi.
Uintipaikkanahan oli hieno hiekkaranta josta oli parinsadan metrin juoksu vaihtoalueelle. Vesi oli kylmää; itelle oli aika jännä juttu miten ei tuullut yhtään ja meri oli tyyni, mutta aina noin 15 sekunnin välein ranna lähellä muodostui tyypillisesti 1,5- 2 metriä korkea aalto- sivummalla jopa kolmen metrin korkuisena. Surffaajia olikin tosi paljon.
Kaikki 130 kilpailijaa alotti samasta paukusta. Kun viimeiset 8 viikkoa olin ollut kotona La Pazissa 3790 metrin korkeudella, niin uinti tuntu tällä kertaa voimalajilta: sai mättää ihan kunnolla että hengästy tarpeeks. Uinnin lopuksi tuli se parimetrinen surffiaalto ja oli hukuttaa varomattoman: onneksi sain laitettua jalat pohjaan ja ponnistettua pinnan yläpuolelle happea haukkaamaan kaksi kertaa. Kun laseja rupesin ottamaan pois, ei niitä enää päässä ollutkaan...Hyvin sujui ja olinkin uinnin kahdeksas, reilun kolmen minuutin päässä kärjestä. Matka oli tosin alimittainen kun oma aika oli 24.06. Vaihto sujui miten sujui, enhän juuri koskaan ole niihin panostanut ja kerran elämässäni oon tainnu kumilenkki-kenkä tekniikkaa varsinaisesti harjotella.
Olin matkassa ilman levykiekkoa ja korkeeta etukiekkoa. 22 milliä korkeilla kulmikkailla harjoituskiekoilla siis ajoin. Samoin aerokypärän olin jättänyt Oklahomaan kun vasta Bolivian mestaruuskisoissa toukokuun lopulla kuulin tästä kisasta. Ei kyllä ois kahta kiekkosettiä mukaan mahtunutkaan. No, oli vain hyväksyttävä että takkiin tulee pari- kolme minuuttia jos ei enempää (oma arvio, saa kommentoida) nopealla reitillä jossa oli kyllä muutama pitkä ja loiva nousu joissa sai nousta satulasta. Korkein kohta noin 25- 30m merestä. Viisi kierrosta oli. Niinkuin aina ennenkin, pyörän mukana kulki yksi juomapullo eli 0,7 litraa. Ekan kierroksen jälkeen karu totuus paljastui: pyöräreitillä ei ollut juomaa tarjolla järjestäjien taholta. Oli siis selvittävä 0,7 litralla per 90km reipasta ajoa. Eli sama jos ajas täydenmatkan kisaa vain kahdella pullolla: se ei vaan ole riittävästi. Syötävänä oli yksi pienehkö suklaapatukka, eihän Boliviassa geelejä tunneta. Ajattelin että ei se mittään, tilanne on mikä on ja jatkoin vaan ajoa. Viimesellä kiekalla taisin olla jo toisena kun tuli parivaljakko ohi eli sain "apuja": rupesin kilvottelemaan ja hetken päästä jo roikuin 20m päässä henkihieverissä. Jonkin verran ne karkasi. Toiseen vaihtoon en (ilmeisesti nestehukalta)muistanut että piti jalat saaha ulos kengistä joten päädyin juoksemaan Speedplay- klossit kolisten asvaltilla.
Vaihon jälkeen aloin juoksemaan ja kisakello osotti 2.45 ja vielä olin positiivisella mielellä että sinne reilun1.20 tienoille pystyn menemään tasaisella reitillä, tai ainakin 1.25 pahimmillaan. Eka 7km kierros meni 1.24- vauhtia ja ajattelin että pystyn kiristämään tai ainakin ylläpitämään vauhdin, mutta kohta ei vaan liikkunu: aikaa kului lopulta peräti 1.31! Loppuaika siis 4.16. Nestevajaus, ehkä sairastelu, ja se että "ylikorkealla" jossa asustelen, ei pysty absoluuttisia harjoitustehoja pitämään kovin korkealla, vaikutti siihen että lopussa ei kulkenut. Mutta eipä siinä. Ei tässä mitään hävittävää ole ja tulihan kisattua ensimmäinen puolimatka ja toinen triathloni ylipäätään sitten syksyn 2010. Ainahan se on kanssa hyvä saada lisää kisakokemusta ja voi olla että Chilessä ei tule vähään aikaan kilpailtua. Ja ekat palkintorahat tuli viidennestä tilasta, reilut 250 usd.
En mikään asiantuntija tietysti ole mutta Chilessä (Antofagasta, Copiapo, Santiago ja Iquique) oon jonkun verran ollu ja voi sanoa että Etelä- Amerikkalaiseksi valtioksi Chile on eri luokkaa kuin muut maat siellä. Kun Boliviasta siirtyy Chileen, on se melkein kun Suomesta Venäjälle menis.Kerran näin listan jonka mukaan murhalukemat on matalammat Chilessä kun Suomessa. Tiet, talot ja kaikki infrastruktuuri, autot,sivistyneisyys ja muut asiat on kohdallaan. Triathlonkisojakin on ihan mukavasti, ja urheilijoilla on pyorät sun muut kohtalaisen viimesen päälle.
I decided to race a half iron distance in northern Chile just a few days before the race. About two weeks earlier I was sick for 6 days with fewer and stomach problems, which made me eat very little for 4 days. Once I started training again I got really sore and it lasted for a while so I didn't feel like racing such a long race. Anyway, I signed up three days before the race and bought the flights. I did not have to pay any extra for bringing the bike, which is always great.
The race venue was really nice. The swim was in the Pacific Ocean, which is surprisingly cold but there was no wind and no waves other than close to the beach where about every 15 seconds there would appear a 5-7 feet tall wave out of nowhere. Further from the race venue the waves were up to 10 feet high. For that reason there are lots of surfers in Iquique. The hostal where I stayed at was full of surfers. I slept in a room for 10 people but still I slept ok even though at first I was sceptic about the surfing and reggae- atmosphere of the hostel.
There were about 130 participants and therefore just one start wave but that was not a problem. I had spent the last 8 weeks at La Paz's very high altitude of 12 400ft so this time swimming felt like it was all about strength and muscles: I really had to work my arms and legs in order to get close to anaerobic level. In the end of the swim the giant wave took me by surprise and underwater when I was doing my final sprint and out of breath... so I had to jump two times from the bottom of the sea to gasp for air. I lost my goggles and almost went back to look for them as I am cheap but the race was more important. I was quite happy with my swim and 8th at that point, just over three minutes behind the leader. The course was less than 1.2 miles and my time was 24.06
On the bike I knew I was not going to be as competitive as usually because I had left my aero wheels and helmet in Oklahoma. I didn't know about this race in Iquique until at the Bolivian championships 5 weeks earlier. I suppose I lost 2-3 minutes or more. The faster you go, the more advantage you can get from the aero stuff. I averaged 24,1mph which was ok. There were five laps, and as usual I had one bottle with me. I expected there would be an aid station, but after one lap I realised there would be none so it meant 56 miles of hard riding with just one bottle. So Mariah Carey started to sing "ain't gonna feed you, ima let you starve" in my head. But I took it calmly and just kept the pace up. After four laps I think I was 2nd but then two guys passed me, so I tried to keep up with them for a while and red- lined it a little and had to slightly give in close to the end.
After T2 I saw the time 2.45 and I was positive I would be able to run a little over 1.20 or 1.25 at worst because the run was flat. The first of 3 laps I ran at 1.24 pace and thought I could pick the pace up a little or at least maintain it, but soon my legs didn't want to move anymore and I ended up finishing with a 1.31 half marathon and 4.16 total time. I got 5th overall and won 254 us dollars, my first prize money! Not bad and it was good for me to compete now, I have nothing to lose and I'm happy I took the opportunity to race in Chile. Who knows when is the next time there. Maybe I should have taken it easier on the bike, but would have been more important to get better hydrated on the bike since that is when you have to do it and start the run well fueled.
Chile is different from other south American countries: it is legit. People are more educated and keep their cool, the roads, buildings, cars, all the infrastructure really, are quite nice. Once I came across with a list that said the murder rate is lower in Chile than in Finland. So it is low. They have high mountains and also skiing.
Päätin aika viime hetkillä lähtä mukaan Iquiquen puolimatkan kisaan pohjoisessa Chilessä tyynenmeren rannalla. Noin kaksi viikkoa ennen kisaa sairastuin, oli kuumetta yli 39 ja vatsatauti jonka takia neljään päivään en oikein mitään syonyt. Kuusi päivää meni harjottelematta ja sitten kun taas alotin, tuli paikat tosi kipeiks eikä ollut kamala hinku kilpailemaan. Kuitenkin, taisi olla kolme päivää ennen kisaa ilmoittauduin ja varasin lennot. Euroissa noin 155 ja pyörä kulki ilmaiseksi, joten oli urheilun kannalta parempi vaihtoehto kuin n. 14 tunnin bussimatka.
Tulin kisapaikalle vasta edeltävänä päivänä siinä ennen kuutta, ja budjettia "kohensin" majottumalla hostelliin 10 hengen huoneeseen. Hostelli oli mukavasti 100m rannalta ja 500m starttipaikalta- hyvin sain nukuttua, tyypillisesti kisaa edeltäväksi yöksi.
Uintipaikkanahan oli hieno hiekkaranta josta oli parinsadan metrin juoksu vaihtoalueelle. Vesi oli kylmää; itelle oli aika jännä juttu miten ei tuullut yhtään ja meri oli tyyni, mutta aina noin 15 sekunnin välein ranna lähellä muodostui tyypillisesti 1,5- 2 metriä korkea aalto- sivummalla jopa kolmen metrin korkuisena. Surffaajia olikin tosi paljon.
Kaikki 130 kilpailijaa alotti samasta paukusta. Kun viimeiset 8 viikkoa olin ollut kotona La Pazissa 3790 metrin korkeudella, niin uinti tuntu tällä kertaa voimalajilta: sai mättää ihan kunnolla että hengästy tarpeeks. Uinnin lopuksi tuli se parimetrinen surffiaalto ja oli hukuttaa varomattoman: onneksi sain laitettua jalat pohjaan ja ponnistettua pinnan yläpuolelle happea haukkaamaan kaksi kertaa. Kun laseja rupesin ottamaan pois, ei niitä enää päässä ollutkaan...Hyvin sujui ja olinkin uinnin kahdeksas, reilun kolmen minuutin päässä kärjestä. Matka oli tosin alimittainen kun oma aika oli 24.06. Vaihto sujui miten sujui, enhän juuri koskaan ole niihin panostanut ja kerran elämässäni oon tainnu kumilenkki-kenkä tekniikkaa varsinaisesti harjotella.
Olin matkassa ilman levykiekkoa ja korkeeta etukiekkoa. 22 milliä korkeilla kulmikkailla harjoituskiekoilla siis ajoin. Samoin aerokypärän olin jättänyt Oklahomaan kun vasta Bolivian mestaruuskisoissa toukokuun lopulla kuulin tästä kisasta. Ei kyllä ois kahta kiekkosettiä mukaan mahtunutkaan. No, oli vain hyväksyttävä että takkiin tulee pari- kolme minuuttia jos ei enempää (oma arvio, saa kommentoida) nopealla reitillä jossa oli kyllä muutama pitkä ja loiva nousu joissa sai nousta satulasta. Korkein kohta noin 25- 30m merestä. Viisi kierrosta oli. Niinkuin aina ennenkin, pyörän mukana kulki yksi juomapullo eli 0,7 litraa. Ekan kierroksen jälkeen karu totuus paljastui: pyöräreitillä ei ollut juomaa tarjolla järjestäjien taholta. Oli siis selvittävä 0,7 litralla per 90km reipasta ajoa. Eli sama jos ajas täydenmatkan kisaa vain kahdella pullolla: se ei vaan ole riittävästi. Syötävänä oli yksi pienehkö suklaapatukka, eihän Boliviassa geelejä tunneta. Ajattelin että ei se mittään, tilanne on mikä on ja jatkoin vaan ajoa. Viimesellä kiekalla taisin olla jo toisena kun tuli parivaljakko ohi eli sain "apuja": rupesin kilvottelemaan ja hetken päästä jo roikuin 20m päässä henkihieverissä. Jonkin verran ne karkasi. Toiseen vaihtoon en (ilmeisesti nestehukalta)muistanut että piti jalat saaha ulos kengistä joten päädyin juoksemaan Speedplay- klossit kolisten asvaltilla.
Vaihon jälkeen aloin juoksemaan ja kisakello osotti 2.45 ja vielä olin positiivisella mielellä että sinne reilun1.20 tienoille pystyn menemään tasaisella reitillä, tai ainakin 1.25 pahimmillaan. Eka 7km kierros meni 1.24- vauhtia ja ajattelin että pystyn kiristämään tai ainakin ylläpitämään vauhdin, mutta kohta ei vaan liikkunu: aikaa kului lopulta peräti 1.31! Loppuaika siis 4.16. Nestevajaus, ehkä sairastelu, ja se että "ylikorkealla" jossa asustelen, ei pysty absoluuttisia harjoitustehoja pitämään kovin korkealla, vaikutti siihen että lopussa ei kulkenut. Mutta eipä siinä. Ei tässä mitään hävittävää ole ja tulihan kisattua ensimmäinen puolimatka ja toinen triathloni ylipäätään sitten syksyn 2010. Ainahan se on kanssa hyvä saada lisää kisakokemusta ja voi olla että Chilessä ei tule vähään aikaan kilpailtua. Ja ekat palkintorahat tuli viidennestä tilasta, reilut 250 usd.
En mikään asiantuntija tietysti ole mutta Chilessä (Antofagasta, Copiapo, Santiago ja Iquique) oon jonkun verran ollu ja voi sanoa että Etelä- Amerikkalaiseksi valtioksi Chile on eri luokkaa kuin muut maat siellä. Kun Boliviasta siirtyy Chileen, on se melkein kun Suomesta Venäjälle menis.Kerran näin listan jonka mukaan murhalukemat on matalammat Chilessä kun Suomessa. Tiet, talot ja kaikki infrastruktuuri, autot,sivistyneisyys ja muut asiat on kohdallaan. Triathlonkisojakin on ihan mukavasti, ja urheilijoilla on pyorät sun muut kohtalaisen viimesen päälle.
I decided to race a half iron distance in northern Chile just a few days before the race. About two weeks earlier I was sick for 6 days with fewer and stomach problems, which made me eat very little for 4 days. Once I started training again I got really sore and it lasted for a while so I didn't feel like racing such a long race. Anyway, I signed up three days before the race and bought the flights. I did not have to pay any extra for bringing the bike, which is always great.
The race venue was really nice. The swim was in the Pacific Ocean, which is surprisingly cold but there was no wind and no waves other than close to the beach where about every 15 seconds there would appear a 5-7 feet tall wave out of nowhere. Further from the race venue the waves were up to 10 feet high. For that reason there are lots of surfers in Iquique. The hostal where I stayed at was full of surfers. I slept in a room for 10 people but still I slept ok even though at first I was sceptic about the surfing and reggae- atmosphere of the hostel.
There were about 130 participants and therefore just one start wave but that was not a problem. I had spent the last 8 weeks at La Paz's very high altitude of 12 400ft so this time swimming felt like it was all about strength and muscles: I really had to work my arms and legs in order to get close to anaerobic level. In the end of the swim the giant wave took me by surprise and underwater when I was doing my final sprint and out of breath... so I had to jump two times from the bottom of the sea to gasp for air. I lost my goggles and almost went back to look for them as I am cheap but the race was more important. I was quite happy with my swim and 8th at that point, just over three minutes behind the leader. The course was less than 1.2 miles and my time was 24.06
On the bike I knew I was not going to be as competitive as usually because I had left my aero wheels and helmet in Oklahoma. I didn't know about this race in Iquique until at the Bolivian championships 5 weeks earlier. I suppose I lost 2-3 minutes or more. The faster you go, the more advantage you can get from the aero stuff. I averaged 24,1mph which was ok. There were five laps, and as usual I had one bottle with me. I expected there would be an aid station, but after one lap I realised there would be none so it meant 56 miles of hard riding with just one bottle. So Mariah Carey started to sing "ain't gonna feed you, ima let you starve" in my head. But I took it calmly and just kept the pace up. After four laps I think I was 2nd but then two guys passed me, so I tried to keep up with them for a while and red- lined it a little and had to slightly give in close to the end.
After T2 I saw the time 2.45 and I was positive I would be able to run a little over 1.20 or 1.25 at worst because the run was flat. The first of 3 laps I ran at 1.24 pace and thought I could pick the pace up a little or at least maintain it, but soon my legs didn't want to move anymore and I ended up finishing with a 1.31 half marathon and 4.16 total time. I got 5th overall and won 254 us dollars, my first prize money! Not bad and it was good for me to compete now, I have nothing to lose and I'm happy I took the opportunity to race in Chile. Who knows when is the next time there. Maybe I should have taken it easier on the bike, but would have been more important to get better hydrated on the bike since that is when you have to do it and start the run well fueled.
Chile is different from other south American countries: it is legit. People are more educated and keep their cool, the roads, buildings, cars, all the infrastructure really, are quite nice. Once I came across with a list that said the murder rate is lower in Chile than in Finland. So it is low. They have high mountains and also skiing.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)