"a book" on 2012

2012 is pretty far from being over, but racing this year is already way in the past. Here's a little review...I started this blog in the beginning of July so there's something new to tell about the first half of the year but let me look quickly at what has happened in the last 2 years:

In November 2010 I was finishing up a successful triathlon year at the Ironman 70.3 (half ironman) world championships in Florida and there I had a quite bad crash in which my left thumb almost got cut off. Earlier that year I had finished as 3rd amateur at the Ironman 70.3 Galveston,TX and won Ironman's inaugural 70.3 collegiate champs in Austin, TX so I was curious to request a pro letter from Finland triathlon union and the short answer was "yes". But anyway I decided to take a five week trip to South America over the christmas break. The last 3,5 weeks before the trip were my off/ low season with not much training, and during those 5 or 5,5 weeks in Bolivia and other places, I think I only did two quite short runs so when I got back to Texas I was totally out of shape. By this time my thumb was pretty ok but it had taken a long time to heal..I remember being in Macchu Picchu seeing my thumb getting worse again, so upon returning to the city of Cuzco I got more antibiotics (prescription free there, easy).
When I was back in Tyler I knew I was going to move to Bolivia four months later, so it didn't bother me very much that I was out of shape and going to postpone my triathlon goals. That spring I had a road bike, and without competitive ambitions for that year it was fun to join those great Tyler group rides. I had thought cycling to be boring ( I still haven't done a road race to this day) but once I got a little better taste of it on those competitive training rides, I do now have an interest in bicycle racing. Running and swimming were both on and off that spring but by the end of the school semester I was not in bad shape anymore for cycling and swimming.
First three weeks or so in Bolivia were a struggle because of living at 12 500ft altitude and because it was difficult to find where to practise. Even light jogging was difficult at that altitude. It took about 6 weeks to feel like I could do something in training, and another 6 weeks until it started to go well. I managed to log good amounts of training in June and July but the rest of the year I was not able to be very consistent.

I came back to the U.S. to Lawton, OK on January 10th after 8 months in Bolivia. During the last 11 weeks I had run only about 25 minutes per week on average because my left knee was hurting in a way that allowed me to ride but not run. I was going to be in the Cameron University cross country team, so I started to run. I was only able to run after taking ibuprofen before every run. After three weeks I tried without it and the leg started hurting just like before. It was not until March 10th that I stopped taking ibuprofen. It was time for the first track meet but my eligibility trial ( or something ) ended because I had not taken care of all the paperwork. I think it was something from the freaking elementary school that was missing. I was on my own, and realised I could start doing full triathlon training, and that after my first semester at Cameron I was going to get an automatic out of state tuition waiver without running if I'd keep my grades up and that's what happened.
In April my tibia started having an annoying feeling in it, but I kept training normally as the weather was awesome and I was getting in a really good shape.
Only one week before the end of the semester me and my wife changed our plan and decided to use our return tickets to Bolivia and return to the sky high and cool La Paz for the summer! I was eager to compete in my first triathlon in over 1,5 years which would be the Bolivian olympic distance nationals. This time the altitude was not a problem for me. I knew it immediately after arriving as we needed to push our taxi to give it a kick start on our way down from the even higher located El Alto airport: a good sprint and I felt fine! I didn't need an adjustment period but I was able to start good training right away. My tibia was a problem though, and one night I was climbing stairs at the stadium after watching a soccer game and it hurt but in training it didn't so I kept going. Three weeks at "overaltitude" with the right training was enough, but not too long for it to affect my speed negatively. It was time to go to Tarija for the race, which is at about 6300ft. The race itself turned out to be a total success and my best triathlon ever.
The start time was supposed to be 8.30. In the taxi on my way to the race venue I was wondering if I should be worried because it was 8.30 already, but I though that probably not. Eventually the race started at 10.30...The lake was totally calm, the water was cool, air was warm but fresh, the sky was clear, the 4x6 mile bike course was closed to traffic, and the run was on a totally flat paved path along the lake.
I had a very good swim but I was 5th out of the water. In Bolivia when triathletes talk, you ask "where do you practise?" and the answer is the pool where they swim, so swimming is quite (maybe too) important there. Soon I caught the front pack of four and flew past them. It seemed to be draft legal with the ITU rules. I didn't know that before the race and didn't really care. I thought they should be able to catch me working together, but the gap would grow bigger each time I saw them. It was really cool to be in the lead, pushing hard over the rolling terrain and not get tired. The transition could not have been shorter for me as I happened to have the best spot: dismount line, two steps, take running shoes, three yards and I was on the run course! My perfect race continued. I just ran as hard as my lungs allowed, the legs were no problem. I finished in 1.54.55 without any feeling in my tibia.
There are triathletes and interest in Bolivia, but I believe that the training could be better organized. Also the resources are low. And at least in La Paz it takes some courage to for example ride bike on those busy and narrow streets and it can easily take a full hour to get to a flat road and countryside. I have never ridden my tri bike there, outside. Maybe one day I can contribute to the Bolivian triathlon at least a little bit, maybe coaching or something else.

After the race I rested one day and the next day my tibia was hurting a little bit on a bike ride so I decided to run only what's necessary. I got back into the good training again for 2,5 weeks, was very sick for one week, one more week of training and then I traveled to Iquique in Chile for the half iron distance race which I wrote about in my first blog. Being sick, lack of running volume, and also the lack of high intensity in training due to the elevation was now getting the best of me but I still did ok.
Again, on the first bike ride the tibia was feeling bad, but then it went away and I did a few mountain climbing trips.
Next I would start preparing for a full Ironman on 9/9. In August I did a lot of training. I did over 89 hours, almost 90. I time workouts very carefully: for example, for a swimming workout I only count the number of minutes I actually swim, and not the recovery time between each repeat. A 56 minute run is not one hour (but it's better to keep running until it is). Driving, locker room time, stretching- I don't take it. I had lost my swimming somewhere in the mountains I guess. I was not able to swim fast in 7 seven weeks, until it suddenly clicked and soon I did my best ever times in the end of August. The ironman didn't go well and I lost my sports appetite for the fall. I had signed up for the Tri Tyler Half early in April and paid for it so that kept me moving at least a little bit.

Tri Tyler

Eilen oli puolimatkan triathloni ,taas Tylerissä. Kun en ihan hirveesti ollut viimeaikoina varsinkaan määrää harjoitellu niin aika viime hetkillä piti tehdä kaksi pitkää harjotusta.
 8 päivää ennen kisaa eli lauantai päivänä 4,5 tuntia pyorällä vähän tavallista reippaammin ja siihen sitten reilut puoli tuntia juoksua jossa kolme reipasta kilometriä.
Maanantaina tein hetken mielijohteesta harvoin suoritettavan uintitestini 2000+ 1000+ 500 täysillä neljän minuutin palautuksella. Kaikilla matkoilla ajat parantui ilahduttavasti ja yhteisaika kohentui 1min25 viime kerrasta joka oli huhtikuussa, sitä edellinen tammikuussa.
Tiistaina pyorällä 1.45 jonka lopussa 25 minuuttia melkein täysillä jossa myotätuuleen keskinopeus oli 52,1km/h ja heti perään tunti juoksua jossa radalla 3x1600 eli maili kovaa
ja vielä keskiviikkona (kisa sunnuntaina) tunnin uinti jossa 20x50 ja sen jälkeen vähän yli neljä tuntia pyorällä perusvauhtia.
Kisassa uinti olikin hyvä niin kun osasi odottaa koko vuoden uintiharjotusten perusteella. Aikaa mitatulla reitillä meni 28.30 joka on ensimmäinen puolen tunnin alitus jos ei kahta alimittaista uintia lasketa. Veden lämpo oli 21 astetta
Pyoräreitti oli yhtenä lenkkinä ja osittain tuttu kun seudulla (Tyler ja Jacksonville) tuli kaksi vuotta vietettyä, ja tiedossa oli että muutamia isoja mäkiä ja paljon pienempiä nousuja olis matkan varrella ja aika kovasti pitikin sitten vääntää ykkosvaihteella kun jyrkkyyttä oli sen verran. Teksasin itäosahan on metsäistä ja kumpuilevaa, toisin kuin esim läntiset osat jotka on puutonta ja tasaista. Aika 2.28 eli pitkään meni.
Juoksu oli edestakainen reitti jossa ei paljoa tasaista ollut vaan koko ajan ylos ja alas ja tietäähän sen sitten minkälaista oli juosta... 1.28 meni aikaa ja loppuaika
Kuudes tila tuli. Voittaja sai 1500 dollaria, toinen 700 ja kolmas 300 ja hyville urheillijoillehan ne menikin. Hauskaa kuintenkin kilpailla vielä lokakuun loppupuoliskolla kesäisissä olosuhteissa, kun Suomessa aletaan kohta jo talven lumia odotella.

Since I had not been training too much lately, I decided to do two long workouts within the last eight days before the half ironman triathlon in Tyler. It was not my typical preparation but on the race day my legs felt fresh. Here´s what I did to get ready for the race:
8 days before the race 4,5 hours bike slightly faster than a normal long ride, followed by a 35 minute run with 3 faster kms on the track.
Monday I was already in the pool when I decided to do my quite rare, long test set 2000+1000+500 all out, the rest being 4 minutes. All the times were better than ever before in any training or tests and the total time was 1minute 25sec better than the last time I did this which was in April (and before that the last time was in January). In 2012 my swimming has improved a lot which is encouraging.
Tuesday I did 1.45 on the bike with 25 minutes very hard close to the end. Thanks to the wind the average speed for that hard pull was 32,4 mph which made it fun! Right after that,I ran one hour with 3xmile hard.
Wednesday: one hour swim with 20x50 and after that 4 hour basic bike ride.

then I rested 2 days, and on Saturday did a little 20 minute swim in Lake Tyler and jogged 10 minutes.
It was fun to come to a race where I would see so many familiar competitors and other people, plus the venue was familiar to me as well.
Swim time was 28.30. I had a good swim, much faster than I had done ever before on a legitimate half iron course but swimming the first third I felt like I was zig zagging way too much and could not find my course at all.
On the bike it was somehow difficult to judge the pace because the course was so hilly. I was not able to just spin the steepest hills up but I really had to push, so I guess I should get a new cassette for next year to allow for better climbing. I drank a lot on the bike, almost 3 bottles, and took 2 gels so I knew I was ready for the run. My time was 2.29 which is the longest I have spent on a half iron course.
After running the first mile it started to look like I had dropped Clay Emge for the last time. Running felt quite good until mile 5 or 6 until I started to really get tired. I was crawling up one of the many hills and that´s when I saw the leaders Nick Waninger, Mark Saroni and Brady O´Bryan cruising down, already coming back...I was like oh man, that´s at least 10 minutes if not 15 that they are ahead and got little discouraged even though the whole day I had not been thinking about what happened at the very front of the competition. Soon I saw Seth and then another guy who was running strong so I knew I was 6th at that point but without any real hopes of catching anybody so I kinda settled with that and finished in 4.28 a full 15 minutes behind the winner. I´m not getting old but still this year I have not quite had the same mental toughness/crazyness in long races that I had a few years ago. At the Bolivian oly distance nationals and also at Rose City I was very happy with my level of efforts but in long races I have not been able to find the same fire.

October update

Viimeisen neljän viikon aikana on tullut tehtyä niin että juoksut ja uinnit oon tehnyt normaalisti, mutta pyoräilyä ihan minimaalisesti: kerran viikossa, mutta hyvin kovia harjotuksia. Neljässä viikossa vain kuusi tuntia. Ei oikeastaan ollut suunnitelmana noin tehdä mutta niin vaan oli että ei jotenkin huvittanut ajella. Yleensähän pyoräily on se millä harjotteluun saadaan määrää, joten noin puoleen normaalista on jäänyt määrät. Mutta ei se mitään, ja onhan se ollut hyväkin että enemmän on voinut laatuun panostaa. Tosin 3 kiloa on tullut painoa lisää! (vaikka ei se juuri näy)
Siitä huolimatta tänä aamuna klo 7.30 eli suomalaisittain tosi aikaiseen juoksin täällä Lawtonissa puolimaratonin. Heräsin 6.20 ja seittemältä lähin juoksemaan 20 minuutin verryttelyn kisapaikalle. Aikaa meni 1.16.26. Jalat oli kyllä hyvät mutta ei nyt tuon kovempaa tullut juostua. Viime kerran kun juoksin (pelkän) puolimaratonin huhtikuussa 2009 ja aikaan 1.15.18, ei ollut puhettakaan että oisin loppuverryttelyn tehnyt kun oli sen verran jalat kankeat ja kipeät. Nyt ei ollut mitään ongelmaa juosta takasin kotiin, eli ei ihan loppuun asti saanut puristettua. Mutta oli paras mahdollinen juoksuharjoitus parin viikon päästä olevaa puolimatkan triathlonia varten, silloinhan taas juostaan puolimaratonkin. Toinen sija tuli kisassa jossa oli reilut 400 osallistujaa. Aika luksusta oli ettei tarvinnut matkustaa mihinkään kisaa varten...viime kerta kun juoksukisan takia matkustin minnekkään oli marraskuussa 2009, ja sen jälkeen olen joka kerta eli viimeiset neljä kertaa aina asunnolta lähtenyt juosten kisaan!

Over the last four weeks I have done all the runs and swims normally, but bike training has been very minimal: once a week only, but very hard workouts. Only six hours in four weeks! It was not my plan to do so, but I just didn't feel like spending a lot of time riding. Normally bike is the triathlete's tool to get more hours and volume, so without it the weekly amounts of training have dropped to about the half of what's normal for me. But I don't mind and it has been refreshing to be able to focus a little bit more on the hard workouts than usually. I gained 6 pounds in 4 weeks though, so that;s  not good!
Anyway,today in the morning there was a half marathon here in Lawton. I woke up at 6.20, started the 20 minute warm up run to the park at seven, and the race started at 7.30. My time was 1.16.26 so that's 5.50 per mile pace. My legs felt well rested but still I was not able to follow the local runner Juan who picked up the pace after 4 miles, or at least it looked like he did. I ran by myself quite comfortably until the finish line and then had no problem running 20 minutes back home, which should not be the case after a half marathon race! So something was missing, maybe the best ambition and mental push but anyway this race was an awesome workout. There were over 400 runners. It was an out and back course with few hills, and coming back I was surprised that sooo many of the runners were cheering at me like I was a hero or something! This was my first running race in over 1,5 years, and fourth running race in a row when I didn't have to travel anywhere to compete but started the warm up from my home. The last time I traveld for a running race was in November 2009.

Viime viikonloppu ei mennyt niin kun piti. Olin siis täysmatkan kisassa, mutta en tullut maaliin asti. Pyoräilyssä tulin maalialueelle noin 3,5 tunnin ajamisen jälkeen, kun sinne olis pitäny tulla viidessä tunnissa. Oli käynyt niin että noin 15km aikaisemmin olis pitänyt kääntyä vasemmalle ja tehdä lisälenkki, "kakkoslenkki". Olihan siinä kyltti jossa oli teippiä (myohemmin tajusin tietysti että siinä oli numero 2 vaikka ei siltä näyttänyt, varmaan siinä sitten nuolikin oli mutta sitä en kerinnyt näkemään), mutta samaan aikaan näin vastakkaisesta suunnasta tulevan selvästikkin puolimatkan kisailijoita jotka kääntyi juuri sinne vasempaan. Kisaoppaassa sanottiin että kunhan vain seuraa asvaltissa olevia sinisiä nuolia (puolimatkalla punaisia) niin hyvin menee. Sitten tietysti siinä asvaltissa oli sininen nuoli suoraan eteenpäin kun se reitin oikea loppu kulki siitä. Ja samalla hetkellä joku tuli ohi, joten palaset loksahti kohilleen että suoraan vaan. Ei oikeen huvittanut kääntyä takasin ja ajaa toiset 15km ylimäärästä. Vielä kun pyoräilyn alkuvaiheilla olin joutunut pysähtymään neljäksi minuutiksi aikasakon takia. Aikasakkon syy oli seuraava: toinen kilpailija meni minun ohi ja takaisin tien oikeaan reunaan, jolloin minun olisi pitänyt siirtyä 2 metriä vasemmalle, kohti tien keskiviivaa. Koskaan missään en ollut tuosta säännostä kuullut joten piti pariinkin kertaan siltä tuomarilta kysyä että onko nyt ihan varma.
Onneksi olin päässyt kisaan mukaan ilmaiseksi kun valitsin sarjan oikein

Tänään sitten kävin yhden lyhyen matkan kisan Teksasin puolella entisessä "kotikaupungissa" Tylerissä. Kaksi vuotta sitten olin samassa kisassa joten oli helppo mennä tuttuun paikkaan ja kisailla monen tutun kanssa. Viides sija tuli kohtalaisen tiukassa kisassa sijoista 3-5. 650m uinti oli tosi hyvä, vain 38 sekuntia kärjestä! Kova noin 22 km lyhyt pyoräily ei oikein lentämällä tullut kun täysmatkaa varten kovatkin pyoräilyharjottelut olin tehnyt alemmilla tehoilla. Tappiota tuli, mutta vaikka ihan hapoille ajoin niin juoksu oli hyvä ja 9 sekuntia parempi kun 2 vuotta sitten samalla reitillä, 5km 16.07

My first full Ironman race a week ago did  not go as planned. I ended up to the bike finish after 3,5 hours of riding when I was supposed to be there in about 5 hours. I knew there would be a section on the bike course that had to be done twice but I never did that and here is my explanation...Firstly there were 90 degree turns all the time so I just was not able to be expecting a certain point which would lead to the "second lap". I was just following blue arrows on the pavement and blue arrow signs because the athlete guide told the full distance athletes to follow the blue arrows and everything would be ok.  At one point I suspected this would be the place where the second lap begins because I saw a sign and blue tape on it, but I could not tell it said "2" until afterwards. It was so bad. I would have undertood if it had said 2nd lap, lap 2, or anything clear, but no. So at that point I was supposed to turn left instead of goin straight (right turn was not an option, it was a T intersection), but I saw half- distance athletes coming from the opposite direction and turning left where I should have gone, too. Right then I saw a blue arrow on the pavement, pointing straight, and also another athlete passed me and just kept going straight so I didn't have any doubts anymore. Then after about 10 miles I arrived to the finish area...going back was not very appealing at that point. Also I had received a 4 minute penalty early on the bike for position violation. When another racer passed me and moved back to the right side of the road, I should have moved 2 meters to my left! I had never heard of this rule and had absolutely no idea why the official told me to pull over and stop for four minutes. It looks like a special Rev3 series rule for the elite category. Unfortunately I had not  been able to attend the elite meeting the day before because of my travel schedule, and at the age group meeting this rule was not talked about because it wouldn't apply for AG's.
Oh well, at least by choosing the right category I didn't have to pay the entry fee.

This week I took really easy and just did one swim and one run until today when I raced the Rose City Triathlon in one of my old cities, Tyler, TX ( Whitehouse really). This was my second ever sprint triathlon, the first one was the 2010 Rose City tri.  I'm really happy about my swim today because 2 years ago in this race I had the worst swim ever, very slow. On the bike I was little bit in trouble trying to push so hard, since it has been a long time I had done any hard efforts shorter than 25 miles, but still managed to run well. 5th place.

Oklahoma

Viikko on jo kulunut Oklahomassa nytten. Lämmintä on riittänyt ihan tarpeeksi, jopa 38 asteeseen muutamana päivänä, mutta ei juurikaan harjotukset ole sen takia kärsineet ja nyt on ihan sopivaa kesäsäätä ollut. En tiedä onko tämä hieman normaalia viileämpi kesä, mutta odotin huomattavasti kuumempaa vaikka ei Teksasissa ollakkaan enää (noin tunti on matkaa osavaltioiden rajalle). Kouluhan alkoi viime keskiviikkona.
On se aina mukavaa tulla Amerikkaan takaisin, mutta haittapuolena on se että ruoka ja muut syötävät on liiankin hyviä ja pitää alkaa varomaan...Boliviassa, La Pazissa kun asuu 3700 metrin korkeudella ohuessa ilmassa niin siellä kyllä kaloreita kuluu ihan normiaskareissa ja kadulla kävellessä.
Harjotuksellisesti viikko täyttyi kisavauhtisista harjoituksista ja hyvästä määrästä. Ennen tänne tuloa en ajanut triathlonpyörällä ollenkaan kuuteen viikkoon, ja muutenkin kovemmat harjoitukset sekä juosten että pyorällä oli tosi vähäiset kun keskityin perusharjotteluun ja pitkiin lenkkeihin varsinkin pyörällä eli maastopyörällä. Syyskuun 9. päivänä odottaa seuraava kisa joka tulee olemaan ensimmäinen täyden Ironman- matkan kisani. Saa nähdä miten käy. Kovin suuria odotuksia ei oikeastaan ole kun näyttää olevan aika vaikeaa saada optimaalista tulosta aikaan ensiyrittämällä, mutta aika hyvin siitä tietysti pitää suoriutua jo nyt. Ensin pitää kuitenkin saada harjotusjakso loppuun ja päättää millä Ohioon asti menisi kun lentolippuihin täällä tulis 300 dollaria lisää pyörän takia.

I have already spent more than one week in Lawton, Oklahoma, and school started early here on the 15th. The weather has been cooler than I expected, which is a good thing so I have not been forced to practice too early. Last week my earliest workout started at 9.20 am. I know that a typical American triathlete, especially those who live in the warm areas, wake up pretty much in the middle of the night to practice, but that´s not me! Or at least not now. I like to sleep until I wake up and then practice : )
It is always nice to come back to this country but it also means that I have to start being careful with what I eat since everything is so tasty, there is a lot of choice and I would like to try everything. At the altitude of over 12 000 feet in La Paz the air is so thin that it is very easy to get out of breath while doing your daily chores or walking on the street, and this makes the body use much more calories than near the sea level. Also digestion is slower and you feel less hunger. I never had to watch out for gaining too much weight in La Paz, but here I do have to, no matter of the training load...but anyway I would like to make a pro- burger statement here and claim that hamburgers are just like any other food, only better tasting than most. They are a little bit of bread- regular bread by american standards, little bit of meat- quite regular, some salad, ketchup, mayo, and that´s usually it. Can´t be that bad. Can´t be much worse than an equal amount/ as many grams of chicken alfredo. I understand that candy, Pepsi, and donuts, for example, don´t do any good to you, but burgers are real food. They just happen to be so good that people eat them too often and too many in relation to how many calories they consume.

The last six weeks before coming back to OK I only used my mountain bike for training. During those six weeks I focused on base endurance and didn´t do many hard workouts, so now I made the transition to a TT bike quickly and I have been doing tons of race pace adaption while maintaining high mileage. My next race is a full distance Ironman in Ohio on September 9th. My fitness looks quite good and I have confidence in my training but I don´t have very high expectations for the race since it will be my first try.

pyöräily

Päivän pyorälenkin korkeuskäyrä olisi aika roima: lähtö 3740metristä >4660m>1900m>4660m>3740m. Arvata saattaa että aikaa meni kanssa aika roimasti. Tuli tehtyä kaikkien aikojen pisin harjotus, ja reilusti, kun tehokasta polkemista tuli peräti 9 tuntia ja 30 minuuttia! Ja siihen päälle vielä 15 minuutin pikku juoksu. Hyvin kyllä jakso. Pienet tauot, lounastauko, maiseman katselut sun muut mukaan luettuna lähes kellonympärys meni aikaa. Yli tunti tuli laskettelua ilman polkemista hiekkatiellä:
Kohteena oli pahamaineinen Yungas Road jota myös "kuoleman tieksi" kutsutaan. Aivan hirmuinen määrä ihmisiä on aikojen saatossa kuollut tällä yksikaistaisella vuoristotiellä jolla oli kaksisuuntainen liikenne. Virallisia tilastoja tuskin on, mutta internetissä sanotaan vuosittain noin 200 ihmisen kuolleen kun linja- autot putoili rotkoihin. Toivottavasti ja todennäköisesti 200 on kuitenkin liikaa keskiarvoksi.  Joitakin vuosia sitten liikenne siirtyi uudelle tielle, mutta noin seitsemän vuosikymmenen ajan Yungas Road oli ainoa reitti joka yhdisti Bolivian pääkaupungin La Pazin ja Yungasin alueen joka on Amatsonin sademetsän reuna- alueita. Etäisyyttä ei paljon noilla alueilla ole mutta jyrkät vuorenrinteet hankaloitti kunnollisen tien rakentamista.
Pyöräilijälle reitti on kuitenkin ok varsinkin nyt kun varsinaista liikennettä ei ole. Wikipedian mukaan reitti on "maastopyöräintoilijoiden kansoittama" mutta ei ne mitään maastopyöräilijöitä ole vaan turisteja eli normaaleja ihmisiä joista moni ei normaalisti pyörällä ajele. Aamulla kun ylämäkeen ajelin kohti korkeinta kohtaa, näin matkalla 15 pikkubussia katoillaan maastopyöriä. 100 dollaria oli hinta että saa lasketella 60km alamäkeä kun kerran sitä tiedustelin. Jos keskimäärin on 5 asiakasta per auto, se tekis jo 75 turistia! Sesonki on nyt parhaimmillaan mutta en arvannut että ois tuommonen (lähes) turistirysä. Usein tietysti oon niitä pakettiautoja nähny iltasin pyöräillessä palaavan takaisin La Paziin mutta ehkä korkeintaan 6-7 kerralla.
Mutta oli hieno reissu. Korkeimmalla alueella eli 4660 metrin korkeudella oli melkein talvivaatetus päällä ja 1900 metrin korkeudella oli hyvinkin trooppista.
Mahdollista olisi ajella alle 1400 metrin korkeudelta aina 4900 metriin asti tällä tiellä ja sen lähialueilla, eli 3500m absoluuttista nousua!

Today's bike ride was all about hills. I started from the altitude of 12 270 by the building where I live, went up to 15 300 at the La Cumbre Pass, then down to 6230 feet and had to come the same way back! Obviously it was a very long day and clearly my longest workout ever. The total time at good training heart rates was 9 hours and 30 minutes, plus a short 15 minute run! Short breaks, lunch break, taking in the views, descending well over an hour without pedaling on a dirtroad included I spent close to 12 hours on the road.
My destination was very special also for its reputation. I rode down the Yungas Road which is called the most dangerous road in the world, or "The Death Road" A huge number of people have lost their lives on this narrow, single- lane mountainside road that had two way traffic. I don't think there are official statistics, but the internet says about 200 people died there each year when buses fell over the edge. I hope and I believe that 200 each year is too much for an average though. Some years back the traffic moved to another, new road, which is paved and much safer, but for seven decades the old Yungas Road was the only route that connected the Capital La Paz and the Yungas region which is on the edge of the Amazonian Basin. The distance is short but steep mountainsides made it difficult to build a proper road.
Now that there is very little actual traffic, the road is ok for biking. The Wikipedia says that mountain biking enthusiasts flock to the death road, but they are not mountain bikers but tourists who might not even ride bikes in their normal lives. While riding up the road in the morning I saw 15 vans with mountain bikes aboard. Once we asked how much is the price for riding this 40 mile downhill, and the answer was 100 dollars! If each van had 5 clients, that would be 75 tourists. Now is the high season but still I didn't expect to see so many people even though I regularly see the vans returning from their trip when I'm riding my bike late in the afternoons and in the evenings.
But anyways it was a great day and great ride. I was really happy about my fitness. The highest area was very cold in the morning, and the lowest was warm and humid semi- tropical zone.
On that road and its vicinity it would be possible to ride from 4600 feet all the way up to over 16 000 feet, which would be a long long ride with over 11 400 ft of  absolute elevation gain!

Viimeaikaista

Pikkusen vaan kuulumisia loputtomalle kannattajajoukolle. Voi kait sannoo että uuteen nousuun. Viime kisasta eli puolimatkasta on kolmisen viikkoa kulunu, ensimmäinen oli tietysti melkosen kevyt , toinen määrän puolesta jo kohtalainen mutta kovin kovia harjotuksia en tehnyt. Kolmas eli viime viikko alkoi neljän päivän levolla pienen flunssan takia mutta viikonloppuna tuli taas päästyä asiaan tai ainakin sen viereen, eli sillä samalla vuorella kävin taas pyorähtämässä missä olin pari viikkoa aikasemmin jo poikennu kahtelemassa (no vähän enemmänkin).
Tällä kertaa olin matkassa paikallisen mutta venäjää(kin) haastelevan triathlonistin ja sen partnerin kanssa ja ei mitään inkkariopasta jaksettu raahata mukana enää kun itseni jo ekspertiksi toki lajittelin eikä oltas kyllä kovin oiseen aikaan viitsitty mäkeen kiivetäkkään toisena päivänä.
Mutta lyhyt tarina lyhyenä, eli seitsemän aikoihin alotettiin ja huipulle eli 6088 metriin saavuin kello 1.30.
Olin viimestä kahtakymmentä metriä kapuamassa niin joku heppu huuteli huipulta ja otti kuvia meikäläisestä. Ja huipulla lisää. Oli sitten bolivialaisen hesarin viikonloppuliitteen porukkaa ja lupas että kuvat tulee lehteen! Ihan mukavaa  : )
Ihan eri juttu kiivetä valoisaan aikaan ja auringon lämmittäessä kun keskellä yotä pimeessä, kylmässä ja lumisateessa! Viimeiset 100 vertikaalista metriä oli kyllä aikas hermoa raastavia, siinä vaiheessa olin jo yksikseen eli ilman kanssakiipeilijoiden teoreettista turvaa ja köyttä. Useiden satojen metrien pituinen jyrkkä lumi/jääharjanne jonka toisella puolella on koko maan vaikein ja korkein (1km) seinämä, ja toisellakin puolen aika kiva pudotus. Yhdessä vaiheessa ainoa vaihtoehto noin 10m matkalla oli istua siihen harjalle toinen jalka toiselle puolen ja toinen toiselle ja hinautua eteenpäin. Kokonaisuutena ei tuntunut läheskään yhtä vaikealta nousta samaan korkeuteen kuin viime kerralla, mutta siitä eteenpäin oli riskit oli aika isot ja huolellisesti oli mentävä.
Kohtuu rankka päivä, noin 12 tuntia kun illalla laskeuduttiin takaisin 4800 metriin asti jalkaisin. Tehokasta harjottelusykettä tuli 5h20min eli hyvä pitkä harjoitus.
Saa nähdä josko vielä kiipeilisi mutta nyt olis hyvä palata ainakin kohtalaisen normaaliin harjotusrytmiin. Loppuvuoden kisat ei ihan taida olla selvillä muuten kun olen jo ilmoittautunut 21.10 puolimatkan kisaan Teksasissa. Ei sitä kovin paljon enempää oikeastaan tarviikkaan niin jo on kausi pulkassa. Toivottavasti sinne asti päästään ehjänä ja hyvässä kunnossa.

Lately I have been getting back to basic training without many hard workouts. In the spring I signed up for the half distance triathlon in Tyler, Texas which is toward the end of October. Hopefully I will be able to put in the required training, maybe a race or a few.
Last week I was slightly sick and didn't do any training until Friday, and then on Saturday I went back to Huayna Potosi mountain to get to the summit at 19 974 feet. This time with a local triathlete and his girfriend. It turned out to be an amazing sunny day on the mountain. We started really, really late barely before 7am but that was part of the plan: to climb in the daylight and sun when it is warm. After 25 minutes I hid my winter jacket in a rocky spot by the snow because I was already getting hot! The whole day it was pleasantly warm wearing my semi-winter gear.
I have to say that monsters live in the dark. This time, in the warm daylight, everything felt and looked quite easy until the final ridge. Also last time I was quite not recovered from the half iron I had done the weekend before but now my legs felt fresh. My buddies did well climbing, but the tricky ridge I was by myself and it was quite tough and nerve breaking at times. Finally, after about 40 minutes of slow going I was crawling to the summit while a photographer from a national newspaper's weekend edition was taking pictures of me! He promised they'd publish them in 2 weeks as a part of their story about the climb...lucky, huh?
It was a long day with 5 hours 20 minutes at good training heart rates. Climbing at high altitudes is a great form of basic cardio exercise and very tiring in the end. There is no easy way getting to a summit that high!

Viimeinkin vuorikiipeilyä!  Yhteensä reilut 10 kuukautta olin jo viettänyt Boliviassa ennen kun ehdin kokeilemaan vähän vuorikiipeilyä. Erityisesti juuri täällä La Pazissa on varsinainen ns. andinismon keskus ja Cordillera Real- vuorijono kulkee kaupungin pohjoispuolelta. Yli 6000 metrin korkusia huippuja löytyy Boliviasta varmaan tusinan verran ainaski ja korkein, Sajama on noin 6550m. Kun käväsee keskustassa, ja varsinkin kun maaseudulla ajelee pyörällä, on aina lumihuippuisia vuoria näkyvissä. Paras aika kiipeilylle on touko- syyskuu jolloin sää on lähes aina aurinkoinen ja öisin kylmä.
Siispä vaimon kannssa otettiin osaa kaksipäiväiseen "retkikuntaan" Huayna Potosi vuorelle jonka korkeus on 6088 metriä ja joka on suosituin vuori ensikertalaisille vain 1,5 tuntia autolla La Pazin keskustasta vuoren juurelle. Mainosten mukaan helppo juttu kiivetä!
No olihan se totuus vähän toinen. Jo korkeimpaan leiriin (5130m) nousu oli aika haastava jyrkkyyden, kivikon ja korkeuden takia plus reppu oli aikas painava kun oli vielä noin 1,5 henkilön tavarat kuletettavana. Pysyvän lumen raja on just tuolla 5130 metrissä. Ekana päivänä oli mentävä nukkumaan noin klo 6.30 koskapa herätys olis keskiyöllä. Ehkä puoli tuntia tuli nukuttua ja lopulta yöllä kello 1.35 lähettiin talsimaan jyrkkää rinnettä ylös otsalamppujen valossa ja lumisateessa jota kestikin varmaan kuus tuntia. Eli oikeestaan oli huono tuuri sään suhteen kun normaalisti olis tähtitaivas ja aamulla pilvetön taivas. Ja ei ollut helppoa se talsiminen kun oli niin jyrkät rinteet ja kapeat reitit monin paikoin. Aika riskaabelia oli kyllä se kiipeily kun oli vaikka mitä esteitä ja vaaranpaikkoja ja reikiä jäässä. Ensimmäinen tunti meni mukavasti mutta sitten alkoi tulla kylmä ja lumisade plus tuuli ei oloa parantanut. Talsittiin, ja ennen kuutta päästiin noin 6000 metriin viimeisen kapean, jyrkän ja jäisen jyrkänteen juurelle. Oli vielä pilkkopimeää: aurinko nousee siinä 6.30 aikoihin ja pilvisellä ilmalla hämärää on pitempään. Eksperttien mukaan lämpötila oli noin -15 ja tuuli puhalteli joten molemmilla oli kylmä eikä oikein huvittanu pimeässä ruveta kiipeämään reitin vaativinta osuutta. Tavotteenahan periatteessa oli saapua 6000 metriin auringon noustessa mutta oliko sitten oppaitten innookkuutta lähtä niin aikaseen ja edetä reippaasti kun saavuttiin niin aikaiseen pimeässä. Ei myöskään pystytty jäämään sinne palelemaan puoleksi tunniksi odottamaan auringon nousua joten lähettiin alaspäin vaikka sekään pimeässä niin mukavaa ollut vaikka otsalamput olikin.
Eli noin 6000 metrissä tuli käytyä. Rannekellon korkeusmittari mittaa korkeutta ilmanpaineesta ja ei aina ole täysin luotettava ainakaan epävakaassa säässä, kuten lumisateessa ja sumussa. Nyt se näytti 5975 metriä korkeimmillaan. Rankkaa oli kyllä ja tehokasta liikunta- aikaa tuli 5 tuntia keskisykkeellä 124 ja voimavaikutusta tuli reilusti. Täytyy vain ihmetellä miten vaimo pysty helposti vaikka ei säännollisesti kuntoilekkaan!

Finally some mountain climbing! In total I have spent more than 10 months in Bolivia and its capital La Paz, which is a hub for mountain climbing since a mountain range called Cordillera Real strethces right there past the northern side of the city with numerous peaks over 19 000ft. There are some snow capped peaks visible from La Paz and particularly from its "twin" city, El Alto, so ofcourse they fascinate people, including me. The best time for climbing is May-  September when the weather is usually clear and in the night cold.
Me and my wife decided to take part in a two-day trip with some other people to a mountain called Huayna Potosi, which is 19 974 feet tall and the most popular mountain in Bolivia for beginners. In North America there is only mountain that has an elevation greater than that of Huayna's, in Europe there are none. The mountain is only 1,5 hours from La Paz and it is always advertised as a very easy climb but I have to say it is actually very difficult!
Even getting to the high camp at 16 800ft was tough due to the steep and rocky way and the altitude, plus the stuff I had to carry. The high camp is where the permanent snow begins. We had to go to sleep at 6.30 because we'd have to wake up at midnight. I slept maybe for 30 minutes and eventually we started walking up the steep hills at 1.35am in the darkness and snowfall that lasted about 6 hours. So we had little bit of bad luck with the weather as it was not clear. Most of the climb was very steep and slow. Also it was way more risky than I had thought and there were several dangerous sections and a lot of icy surface. The first hour went quite nicely but after that I got cold and the snowfall and wind didn't help. Before 6am we reached about 19 650 ft. We were supposed to be there after 6.30 at sunrise but I guess the guides were too eager to wake up early and climb fast. Therefore it was still dark and we were looking at the last part of the climb: an icy, steep and narrow ridge to the top. We didn't really want to climb this section in the darkness, but waiting for 30 minutes was not an option either because we were freezing. We were told the temperature was about 5f. We decided to go back down even though it was not fun in the darkness. We did not go to the summit but still reached a very nice altitude! In my opinion it was really hard and I got 5 hours of effective training at  good heart rates and plenty of light strength work. I am extremely impressed about how well my wife did on the mountain. I was struggling but she kept up with almost no problems!

muutama kuva Iquiquestä

Kisailua puolimatkalla Chilessä

Eilen kisat, huomenna synttärit!
Päätin aika viime hetkillä lähtä mukaan Iquiquen puolimatkan kisaan pohjoisessa Chilessä tyynenmeren rannalla. Noin kaksi viikkoa ennen kisaa sairastuin, oli kuumetta yli 39 ja vatsatauti jonka takia neljään päivään en oikein mitään syonyt. Kuusi päivää meni harjottelematta ja sitten kun taas alotin, tuli paikat tosi kipeiks eikä ollut kamala hinku kilpailemaan. Kuitenkin, taisi olla kolme päivää ennen kisaa ilmoittauduin ja varasin lennot. Euroissa noin 155 ja pyörä kulki ilmaiseksi, joten oli urheilun kannalta parempi vaihtoehto kuin n. 14 tunnin bussimatka.
   Tulin kisapaikalle vasta edeltävänä päivänä siinä ennen kuutta, ja budjettia "kohensin" majottumalla hostelliin 10 hengen huoneeseen. Hostelli oli mukavasti 100m rannalta ja 500m starttipaikalta- hyvin sain nukuttua, tyypillisesti kisaa edeltäväksi yöksi.
   Uintipaikkanahan oli hieno hiekkaranta josta oli parinsadan metrin juoksu vaihtoalueelle. Vesi oli kylmää; itelle oli aika jännä juttu miten ei tuullut yhtään ja meri oli tyyni, mutta aina noin 15 sekunnin välein ranna lähellä muodostui tyypillisesti 1,5- 2 metriä korkea aalto- sivummalla jopa kolmen metrin korkuisena. Surffaajia olikin tosi paljon.

   Kaikki 130 kilpailijaa alotti samasta paukusta. Kun viimeiset 8 viikkoa olin ollut kotona La Pazissa 3790 metrin korkeudella, niin uinti tuntu tällä kertaa voimalajilta: sai mättää ihan kunnolla että hengästy tarpeeks. Uinnin lopuksi tuli se parimetrinen surffiaalto ja oli hukuttaa varomattoman: onneksi sain laitettua jalat pohjaan ja ponnistettua pinnan yläpuolelle happea haukkaamaan kaksi kertaa. Kun laseja rupesin ottamaan pois, ei niitä enää päässä ollutkaan...Hyvin sujui ja olinkin uinnin kahdeksas, reilun kolmen minuutin päässä kärjestä. Matka oli tosin alimittainen kun oma aika oli 24.06. Vaihto sujui miten sujui, enhän juuri koskaan ole niihin panostanut ja kerran elämässäni oon tainnu kumilenkki-kenkä tekniikkaa varsinaisesti harjotella.
   Olin matkassa ilman levykiekkoa ja korkeeta etukiekkoa. 22 milliä korkeilla kulmikkailla harjoituskiekoilla siis ajoin. Samoin aerokypärän olin jättänyt Oklahomaan kun vasta Bolivian mestaruuskisoissa toukokuun lopulla  kuulin tästä kisasta. Ei kyllä ois kahta kiekkosettiä mukaan mahtunutkaan. No, oli vain hyväksyttävä että takkiin tulee pari- kolme minuuttia jos ei enempää (oma arvio, saa kommentoida) nopealla reitillä jossa oli kyllä muutama pitkä ja loiva  nousu joissa sai nousta satulasta. Korkein kohta noin 25- 30m merestä. Viisi kierrosta oli. Niinkuin aina ennenkin, pyörän mukana kulki yksi juomapullo eli 0,7 litraa. Ekan kierroksen jälkeen karu totuus paljastui: pyöräreitillä ei ollut juomaa tarjolla järjestäjien taholta. Oli siis selvittävä 0,7 litralla per 90km reipasta ajoa. Eli sama jos ajas täydenmatkan kisaa vain kahdella pullolla: se ei vaan ole riittävästi. Syötävänä oli yksi pienehkö suklaapatukka, eihän Boliviassa geelejä tunneta. Ajattelin että ei se mittään, tilanne on mikä on ja jatkoin vaan ajoa. Viimesellä kiekalla taisin olla jo toisena kun tuli parivaljakko ohi eli sain "apuja": rupesin kilvottelemaan ja hetken päästä jo roikuin 20m päässä henkihieverissä. Jonkin verran ne karkasi. Toiseen vaihtoon en (ilmeisesti nestehukalta)muistanut että piti jalat saaha ulos kengistä joten päädyin juoksemaan Speedplay- klossit kolisten asvaltilla.
    Vaihon jälkeen aloin juoksemaan ja kisakello osotti 2.45 ja vielä olin positiivisella mielellä että sinne reilun1.20 tienoille pystyn menemään tasaisella reitillä, tai ainakin 1.25 pahimmillaan. Eka 7km kierros meni 1.24- vauhtia ja ajattelin että pystyn kiristämään tai ainakin ylläpitämään vauhdin, mutta kohta ei vaan liikkunu: aikaa kului lopulta peräti 1.31! Loppuaika siis 4.16. Nestevajaus, ehkä sairastelu, ja se että "ylikorkealla" jossa asustelen, ei pysty absoluuttisia harjoitustehoja pitämään kovin korkealla, vaikutti siihen että lopussa ei kulkenut. Mutta eipä siinä. Ei tässä mitään hävittävää ole ja tulihan kisattua ensimmäinen puolimatka ja toinen triathloni ylipäätään sitten syksyn 2010. Ainahan se on kanssa hyvä saada lisää kisakokemusta ja voi olla että Chilessä ei tule vähään aikaan kilpailtua. Ja ekat palkintorahat tuli viidennestä tilasta, reilut 250 usd.
    En mikään asiantuntija tietysti ole mutta Chilessä (Antofagasta, Copiapo, Santiago ja Iquique) oon jonkun verran ollu ja voi sanoa että Etelä- Amerikkalaiseksi valtioksi Chile on eri luokkaa kuin muut maat siellä. Kun Boliviasta siirtyy Chileen, on se melkein kun Suomesta Venäjälle menis.Kerran näin listan jonka mukaan murhalukemat on matalammat Chilessä kun Suomessa. Tiet, talot ja kaikki infrastruktuuri, autot,sivistyneisyys ja muut asiat on kohdallaan. Triathlonkisojakin on ihan mukavasti, ja urheilijoilla on pyorät sun muut kohtalaisen viimesen päälle.



I decided to race a half iron distance in northern Chile just a few days before the race. About two weeks earlier I was sick for 6 days with fewer and stomach problems, which made me eat very little for 4 days. Once I started training again I got really sore and it lasted for a while so I didn't feel like racing such a long race. Anyway, I signed up three days before the race and bought the flights. I did not have to pay any extra for bringing the bike, which is always great.
   The race venue was really nice. The swim was in the Pacific Ocean, which is surprisingly cold but there was no wind and no waves other than close to the beach where about every 15 seconds there would appear a 5-7 feet tall wave out of nowhere. Further from the race venue the waves were up to 10 feet high. For that reason there are lots of surfers in Iquique. The hostal where I stayed at was full of surfers. I slept in a room for 10 people but still I slept ok even though at first I was sceptic about the surfing and reggae- atmosphere of the hostel.
  There were about 130 participants and therefore just one start wave but that was not a problem. I had spent the last 8 weeks at La Paz's very high altitude of 12 400ft so this time swimming felt like it was all about strength and muscles: I really had to work my arms and legs in order to get close to anaerobic level. In the end of the swim the giant wave took me by surprise and underwater when I was doing my final sprint and out of breath... so I had to jump two times from the bottom of the sea to gasp for air. I lost my goggles and almost went back to look for them as I am cheap but the race was more important. I was quite happy with my swim and 8th at that point, just over three minutes behind the leader. The course was less than 1.2 miles and my time was 24.06
  On the bike I knew I was not going to be as competitive as usually because I had left my aero wheels and helmet in Oklahoma. I didn't know about this race in Iquique until at the Bolivian championships 5 weeks earlier. I suppose I lost 2-3 minutes or more. The faster you go, the more advantage you can get from the aero stuff. I averaged 24,1mph which was ok. There were five laps, and as usual I had one bottle with me. I expected there would be an aid station, but after one lap I realised there would be none so it meant 56 miles of hard riding with just one bottle. So Mariah Carey started to sing "ain't gonna feed you, ima let you starve" in my head. But I took it calmly and just kept the pace up. After four laps I think I was 2nd but then two guys passed me, so I tried to keep up with them for a while and red- lined it a little and had to slightly give in close to the end.
   After T2 I saw the time 2.45 and I was positive I would be able to run a little over 1.20 or 1.25 at worst because the run was flat. The first of 3 laps I ran at 1.24 pace and thought I could pick the pace up a little or at least maintain it, but soon my legs didn't want to move anymore and I ended up finishing with a 1.31 half marathon and 4.16 total time. I got 5th overall and won 254 us dollars, my first prize money! Not bad and it was good for me to compete now, I have nothing to lose and I'm happy I took the opportunity to race in Chile. Who knows when is the next time there. Maybe I should have taken it easier on the bike, but would have been more important to get better hydrated on the bike since that is when you have to do it and start the run well fueled.
  
 Chile is different from other south American countries: it is legit. People are more educated and keep their cool, the roads, buildings, cars, all the infrastructure really, are quite nice. Once I came across with a list that said the murder rate is lower in Chile than in Finland. So it is low. They have high mountains and also skiing.